Hae tästä blogista

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Aventura Amazonia ja random kampaamokäynti.

Yksinkertaistettuna: Maailman paras viikonloppu takana. Ella.<3

Lauantaina herättyämme lähettiin kohti Pohjois-Madridia Cercedillaan. Matkaa meni junalla kaks tuntia, ja bussin ja pienen kävelylenkin jälkeen päästiin vuorille ja metsän keskelle omalaatuseen huvipuistoon nimeltä Aventura Amazonia. Se koostuu puiden välille rakennetuista radoista, joita valjaat päällä sai ite mennä omaan tahtiin läpi. Tasoja oli kaikkiaan kuus eri, joista helpoin oli luonnollisesti lapsille ja kaks vaikeinta kokeneille kiipeilijöille. Arvaatte varmaan, että minä ja Ella kieliongelmien takia päädyttiin kahteen vaikeimpaan rataan... Siistiä. Tai no. Kuolema.
 Tässä valjaat päällä vielä autuaan tietämättöminä mitä tuleman pitää.
Kyllä jännitti itse kutaki.
Mut auta armias ku päästiin ite radalle... Ihmettelinki mitä se ohjaaja meille yritti huudella alhaalta, mut me vaan heilutettiin kättä että joo tää rata on ihan tyhjä tää sopii meille. Ei ihme että oli tyhjä... "Omg omg en varmaan liiku enää askeltakaan."
Pieni pelko puserossa ku muut kiipeilijät näytti muurahaisilta ja me hilluttiin 12 metrin korkeudessa. Ei siinä vielä mitään, mutta mulla on ihan hillitön korkeen paikan kammo, eikä radalta päässy pois millään konstilla, oli vaan pakko jatkaa eteenpäin.
Näin helpolta se suunnittelijoiden mielestä näyttää. Joo-o, joo-o tiäkkö.
Meidän matka Amazoniaan oli vähän kummallinen: Perjantaisen auringonoton jälkeen mun silmät oli yliherkät auringolle, ja junassa ne vuosi taukoamatta puoli tuntia, ja viereisellä penkillä istuva nuori mies katso mua erittäin säälivästi ja tarjos lohduttavaa hymyä. Mä hymyilin takasin ja käännyin sitte Ellan puoleen alkaen melkein oikeesti itkeä turhautumisesta ku kaikki luuli että pillitin julkisella paikalla enkä osannu hillitä itteäni. Sit ku päästiin junasta pois ja siirryttiin bussiin, ihan paineissa sanoin kuskille tarkkaan harkitun lauseen espanjaks: "Hei, me haluttais mennä Aventura Amazoniaan, meneekö tää bussi..." "Kiva, mä taas haluaisin mennä rannalle." "o____O". Epäreilua, se sai mut ihan hämmentyneeks ja sit ei ainakaan enää lähteny sanoja suusta.
Kädet tais täristä sen verran että tähtäys ei ihan osunu oikeaan.
Eikö näytäki helpolta? Oikeesti kaikki narujen varassa olevat radat heilu ihan hulluna ja me henkemme edestä puristettiin vaijeria, johon oltiin kiinnitetty ittemme. Siis hullua, ihan hullua. Mutta kierolla tavalla ihan mahtavaa.
"Älä kato alas, älä kato alas... Ei hitsi mä katoin alas. Kuoleeeeeen!"
Yks tarzaninpoikanenki heilu siellä liaanin varassa.
Siinä missä minä meinasin jo soittaa pelastushelikopteri Peten.
Tää oli ihan kamala. Tollasten huterien puualustojen päälle hypättiin narujen avulla. Meinas kaatua joka hypyllä. Ei otettu aikaa, mutta varmaan meni ainaki vartti tossa muutaman metrin radassa.
Fiilikset oli tätä luokkaa.
Meillä oli positiivinen ajattelutapa. Ku askelia oli takana kolme, hoettiin "ei enää paljoa jäljellä, voiton puolella ollaan."
Tätäkin jouduimme harrastamaan hahahh.
Viimenen rata. Ei tätä voi vaan sanoin kuvailla. Oli jotain niin pelottavaa mutta niin koukuttavaa. Välillä melkein itkettiin kauhusta, välillä taas naurettiin niin että ihmettelen että pysyttiin edes puussa. Puista puheen ollen, meistä tuli kirjaimellisesti puun halaajia, koska joka radan jälkeen syöksyttiin runkoa vasten ja pideltiin itteämme edes hetki tasasella maalla. Tai no, maalla ja maalla.
Kun me illalla ihan päivän endorfiineista tyytyväisinä tultiin kotia, vaihdettiin vaatteet ja lähettiin Madridin yöhön sanoon heipat Kapital-yökerholle. Se on just se nimenomainen paikka, missä mut ryöstettiin Halloweenina. Mut traumoista on kyllä jo päästy yli! Olin niin ajattelevainen, että otin kameran mukaan ikuistaakseni hauskan illan, mutta muistikortti kummasti unohtu kotiin... Näin. Eli ei kuvia Kapitalista tällä kertaa. Mut voin sanoo että 7 kerrosta oli taas ihan täynnä juhlivaa populaa.
Syntymähumala.
Runsaiden viiden unien jälkeen herättiin sitte meiltä ja lähettiin saman tien H2O:hon viettään sunnuntaipäivää. Käytiin syömässä siellä sun täällä, ja jossain vaiheessa käveltiin kampaamon ohi.
E: "Kato, kampaamo. Voisit käydä leikkaas lyhyen tukan."
L: "Haha, joo :D"
2 sekuntia
L: "Eiku hitsi joo, mennään! Ihan sama."
Klip klip. Ilmeestä varmaan näkee että en tosiaan tiedä mitä on tapahtumassa...
Ja niinpä me istuttiin hetken päästä odotushuoneessa ja katottiin mallistolehtiä vuodelta 2000 samalla kun muutama asiakkaana oleva nuori mies ja parturi yritti saada suostuteltua meitä niiden kanssa ulos. Kun oli mun vuoro mennä kampaamotuoliin, en tietenkään osannu selittää mitä halusin, joten sanoin vaan että lyhyt tukka kiitos ja tee mitä haluat. Ja tässä tulos:
 En tunnista itteäni. Mut ei se mitään, nyt on kiva reissutukka thaikkuihin :D "Nyt mulla on niin lyhyt tukka että mua ei kato enää miehet vaan naiset."
Aivan ja sitte loppuun ylitärkee maininta siitä, että käytiin kampaamon jälkeen kattoos tänä vuonna julkastu Mario Casasin leffa "La Mula". Mitään ei tajuttu, mutta jaksettiin silti kattoa Casasia pari tuntia ihan tyytyväisinä. Ei mulla muuta. 22 päivä takasi Suomeen. 10 päivää. 10 päivää!!

4 kommenttia:

  1. Ei hitsit kui hullua! En uskaltais kirveelläkään lähteä tuonne :DD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No nimenomaan! Oli aika voittajafiilis sit ku pääsi alas puista ja pussas maata. Mä oon ihan hirvee korkeiden paikkojen kammoaja, mutta ku sinne ylös meni ni alas ei niin vaan tultukaan :D Oli vähän pattitilanne mut ei midist, we're still alive... Tosin kaikki paikat vaan tärisi kauhusta koko ajan hahahahh.

      Poista
  2. Hui kamala, mä en olis kyllä ikinä uskaltanut mennä noita ratoja pitkin! Pelkään siis korkeita paikkoja ihan yli kaiken.. :D Näyttää kyllä silti tosi kivalta, on varmasti ainakin jännittävää ollut :)
    Noi lyhyet hiukset on muuten myös tosi kivat! :)

    VastaaPoista
  3. Lindaaaaaa, sun hiukset!!!! KÄÄKS, ei tosiaa enää Pocahontas-tukkaa :D

    -Maria

    VastaaPoista

Jos tykkäsit lukea blogia niin jätä toki jokin tervehdys, ajatus tai muu kommentti!